Jo vuosien ajan on normaaliutta venytetty lähes katkeamispisteeseensä, köyttä kiskottu yhä tiukemmalle, vain vartoen, että musta joutsen leikkaisi sen nokallaan kahtia. Nyt, kun köysi on katkennut, sidommeko sen taas päistään yhteen, vai purammeko edelleen sen repsottavia punoksia nähdäksemme, mitä voisimme niistä kutoa?
Covid-19 osoittaa meille, että ilmiömäisen nopea muutos on mahdollinen, kun koko ihmiskuntaa yhdistää yhteinen huolenaihe. Teknisesti ottaen yhtäkään maailman ongelmista ei ole vaikea ratkaista; ne saavat alkunsa ihmisten välisistä erimielisyyksistä. Yhtenäisenä seisovan ihmiskunnan luovuus on rajatonta. Muutama kuukausi sitten olisi tuntunut mielettömältä ehdottaa kaupallisen lentoliikenteen pysäyttämistä – samoin kuin niitä nyt tekemiämme radikaaleja muutoksia, jotka koskevat sosiaalista elämäämme ja taloutta sekä hallitusten roolia arjessamme. Koronavirus osoittaa yhteisen tahtomme lujuuden, kun olemme yksimielisiä siitä, mikä on tärkeää. Mitä muuta voisimmekaan yhtenäisinä saavuttaa? Mitä haluamme saavuttaa, entä millaisen maailman luomme? Nämä kysymykset seuraavat jokaista, joka havahtuu huomaamaan oman vaikutusvaltansa.
Covid-19 on kuin katkaisuhoitoa edeltävä väliintulo, joka rikkoo riippuvaisen otteen normaaliudesta. Tottumus katkaistaan tekemällä se näkyväksi; se muuttuu pakosta valinnaksi. Kriisin laantuessa meille voi tarjoutua tilaisuus pohtia, tahdommeko palata normaalitilaan, vai haluaisimmeko viedä mukanamme tulevaisuuteen jotakin tänä rutiinista poikkeamisen aikana oppimaamme. Monien jäätyä vaille työpaikkaa saatamme kysyä, olivatko menetetyistä töistä kaikki sellaisia, joita maailma kipeimmin tarvitsee, vai olisiko luovuudellemme ja ponnisteluillemme parempaa käyttöä toisaalla. Voimme pohtia, tarvitsemmeko todella niin valtavan määrän lentoliikennettä, matkoja Disneyworldiin tai ostosmessuja – olemmehan jo jonkin aikaa tulleet toimeen ilman edellä mainittuja. Mitkä osat talouselämästämme tahdomme säästää, mistä osista voisimme olla valmiita luopumaan? Koronavirus on pysäyttänyt sotilaalliselta vallankaappaukselta näyttäneen operaation Venezuelassa – kenties myös imperialistiset sodat ovat yksi niistä asioista, joista voimme luopua tulevassa globaalin yhteistyön maailmassa. Vakavammin ottaen, niistä asioista, joita vaille meidät on tällä hetkellä jätetty – sellaisista asioista kuin kansalaisvapaudet, kokoontumisvapaus, valta päättää omasta kehostamme, tapaamiset kasvokkain, halaukset, kättelyt ja julkinen elämä; mitä niistä tarvitsemme voidaksemme käyttää poliittista ja henkilökohtaista valtaamme jatkossakin?
Suurimman osan elämääni minusta on tuntunut, että ihmiskunta on lähestymässä tienristeystä. Kriisi, romahdus, katkos on aina ollut lähellä, aivan kulman takana, mutta sitä ei olekaan tullut eikä sitä seuraavaakaan ole tullut. Kuvittele, että kävelet tietä pitkin ja näet suoraan edessäsi tienristeyksen. Se on aivan tuolla noin, mäen päällä, mutkan takana, metsikön jälkeen. Päästyäsi mäen huipulle huomaat olleesi väärässä, se olikin kangastus, se olikin kauempana kuin luulit. Kävelet eteenpäin. Välillä risteys ilmestyy uudelleen näkyviisi, sitten se taas katoaa ja tie tuntuu jatkuvan loputtomiin. Ehkei tienristeystä sittenkään ole. Ei, tuolla se taas on! Olemme aina melkein risteyksessä, mutta emme koskaan pääse sinne asti.
Nyt, aivan yht’äkkiä, tulemme mutkan taa ja siinä se on. Seisahdumme, kyeten tuskin uskomaan, että nyt se tapahtuu, että oltuamme vuosien ajan edeltäjiemme tien vankeja meillä on viimein vapaus itse valita. Pysähtyminen on oikea ratkaisu, olemmehan uuden tilanteen pökerryttämiä. Edessämme risteilee satoja polkuja, ja jotkin niistä johtavat siihen suuntaan, johon olimme jo matkalla. Jotkin vievät maanpäälliseen helvettiin. Toiset johtavat maailmaan, joka on niin hyvä ja kaunis, ettemme ole sellaiseen uskaltaneet uskoakaan.
Kirjoitan nämä sanat sinulle, kanssakulkijani, joka nyt seisot teiden risteyksessä – ymmälläsi, ehkä pelästyneenäkin, mutta myös uusia mahdollisuuksia vaistoten. Kurkistetaan edessämme olevista poluista muutamalle, ja katsotaan, mihin ne johtavat.
***
Kuulin seuraavan tarinan viime viikolla ystävältäni. Ollessaan ruokakaupassa hän oli nähnyt erään naisen itkevän hyllyjen välissä. Turvaväliohjeistuksia uhmaten ystäväni oli mennyt naisen luo ja halannut tätä. “Kiitos”, nainen sanoi, “kukaan ei ole halannut minua kymmeneen päivään”.
Se, että jää muutamaksi viikoksi vaille halauksia ei tunnu kovinkaan suurelta hinnalta maksettavaksi, jos siten kyetään pysäyttämään epidemia, joka voisi viedä hengen miljoonilta. Lyhyellä aikavälillä turvavälien pitämiselle onkin hyvät perusteet: niitä noudattamalla voidaan pitää huoli, ettei nopea nousu covid-tapausten määrässä ylikuormita terveysjärjestelmää. Nyt viranomaiset kertovat meille, että jonkinasteisen sosiaalisen etäisyyden pitäminen saattaa olla tarpeen ennalta määrittelemättömän ajan – ainakin toimivan rokotteen kehittämiseen asti. Haluaisin pohtia tuota noita perusteita laajemmassa yhteydessä, tarkastella niitä erityisesti pitkällä aikavälillä. Jottei sosiaalinen etäisyys jäisi pysyväksi osaksi arkeamme ja muuttaisi koko yhteiskuntaamme toiseksi, meidän on ymmärrettävä, millaisia valintoja olemme tekemässä ja miksi.
Sama koskee muitakin muutoksia, joita koronavirusepidemia tuo mukanaan. Jotkut ovat panneet merkille, että epidemian avulla voidaan helposti ajaa totalitaristisen valvonnan käyttöönottoa. Säikähtyneet ihmiset hyväksyvät kansalaisvapauksiensa kaventamisen, jota muutoin olisi vaikea perustella. Esimerkkejä tällaisesta vapauksien kaventamisesta ovat kansalaisten liikkeiden jatkuva tarkkailu, hoitoon pakottaminen, pakkokaranteeniin määrääminen, matkustamisen ja kokoontumisvapauden rajoitukset, viranomaisten disinformaationa pitämän materiaalin sensurointi, mielivaltaisten pidätysten mahdollistaminen sekä siviileihin kohdistuvat sotilastoimet. Näistä monia alettiin toteuttaa jo ennen viruksen ilmaantumista; kriisin puhjettua niitä ei ole voinut vastustaa. Sama koskee kaupankäynnin automatisoitumista. Urheilun ja viihteen seuraaminen on siirtynyt kotisohville, elämä julkisilta paikoilta yksityisiin tiloihin, koululaiset pulpeteistaan etäopetukseen, pienet yritykset tuhon tielle, kivijalkakaupat lähes historiaan ja työ ja vapaa-aika ruutujen ääreen. Covid-19 kiihdyttää entisestään jo olemassa olevia poliittisia, taloudellisia ja yhteiskunnallisia trendejä.
Lyhyellä aikavälillä kaikkia edellä mainittuja toimia voidaan pitää oikeutettuina, madaltavathan ne epidemiologista käyrää. Samalla kuulemme kuitenkin puhuttavan paljon myös “uudesta normaalista”: muutokset eivät ehkä jääkään vain väliaikaisiksi. Koska tarttuvan taudin uhka – terrorismin uhan tavoin – ei koskaan poistu kokonaan, saattavat valvontatoimet hyvinkin jäädä pysyvästi voimaan. Toimien tämänhetkiset perustelut lienevät osa syvempää yhteiskunnallista virtausta, olimmehan jo muutoinkin matkalla tähän suuntaan. Tarkastelen seuraavassa tuon virtauksen kahta puolta: valvonnan refleksiä sekä sotaa kuolemaa vastaan. Näin meille paljastuu heräävä mahdollisuus, joka on jo näyttäytynyt koronakriisin esille nostamana solidaarisuutena, myötätuntona ja toisista huolehtimisena.
Valvonnan refleksi
Huhtikuun loppua lähestyttäessä viralliset tilastot kertovat 150000 ihmisen kuolleen covid-19-tautiin. Pandemian tullessa päätökseensä kuolleiden määrä saattaa olla kymmen- tai satakertainen. Näistä ihmisistä jokaisella on läheisiä, perheenjäseniä ja ystäviä. Myötätunnosta ja omantuntomme ohjaamina pyrimme tekemään voitavamme, jotta turhilta murhenäytelmiltä vältyttäisiin. Asia koskettaa minua henkilökohtaisesti: oma äärettömän rakas mutta myös hauras äitini kuuluu heihin, jotka ovat kaikkein suojattomimpia lähinnä vanhoja ja heikkoja tappavan viruksen edessä.
Millaisiin lukuihin lopulta päädytään? Kysymykseen on vaikea antaa vastausta tätä kirjoittaessani. Ensimmäiset tiedot olivat hälyttäviä: viikkojen ajan viralliset, loputtomiin mediassa kiertäneet luvut kertoivat peräti 3,4 prosentin sairastuneista kuolleen virukseen Wuhanin alueella. Kun otettiin huomioon, että virus on myös varsin herkästi tarttuva, näytti siltä, että se saattaisi aiheuttaa maailmanlaajuisesti kymmenien tai jopa satojen miljoonien ihmisten kuoleman. Sittemmin arviot taudin kuolinprosentista ovat madaltuneet, sillä on käynyt ilmeiseksi, että valtaosa tautitapauksista on joko lieviä tai täysin oireettomia. Viruksen kuolleisuusprosentti on muotoutunut keinotekoisen korkeaksi, sillä suuri osa testatuista on ollut taudin vakavaan muotoon sairastuneita. Science-lehdessä hiljattain julkaistun artikkelin mukaan 86 prosenttia tartunnoista on jäänyt virallisten tilastojen ulkopuolelle. Tämä viittaa siihen, että viruksen kuolleisuusprosentti saattaa olla huomattavasti matalampi kuin mitä tähän saakka saatu tieto raportoiduista tautitapauksista on antanut ymmärtää. Vielä tätäkin pidemmälle mennään aivan äskettäin julkaistussa tiedeartikkelissa, jossa arvioidaan Yhdysvalloissa todellisuudessa olevan satakertainen määrä koronavirustartuntoja verrattuna testein varmistettujen tapausten määrään (jolloin kuolleisuus jäisi alle 0,1 prosentin). On todettava, että edellä mainittuihin artikkeleihin sisältyy runsaasti hienostunutta epidemiologista arvailua. Kuitenkin myös aivan hiljattain tehdyssä tutkimuksessa, jossa hyödynnettiin vasta-ainetestausta, huomattiin, että Santa Claran alueella Kalifornian osavaltiossa raportoitujen tautitapausten määrä oli 50 – 85 kertaa todellista matalampi.
Tukea tällaiselle näkemykselle antaa risteilyalus Diamond Princessin tapaus. Aluksella olleista 3711 ihmisestä noin 20 prosentin todettiin saaneen koronavirustartunnan. Heistä alle puolet sai taudin oireita, ja kahdeksan on menehtynyt. Risteilyalus on tartuntataudeille ihanteellinen ympäristö, ja viruksella oli runsaasti aikaa levitä laivalla ennen kuin kukaan alkoi toimia sen pysäyttämiseksi. Tästäkin huolimatta ainoastaan viidennes mukana olleista sai tartunnan. Lisäksi on huomattava, että matkustajista valtaosa oli iäkkäitä (mikä on varsin tavallista risteilyaluksilla): lähes kolmasosa oli yli 70-vuotiaita, ja yli puolet yli 60-vuotiaita. Oireettomien tapausten suuren määrän vuoksi tutkijat ovat tulleet siihen johtopäätökseen, että Kiinassa todellinen kuolleisuus koronavirukseen on noin 0,5 prosenttia – myöhemmin saadut tiedot (katso ylempänä) vihjaavat, että luku saattaakin olla lähempänä 0,2:ta prosenttia. Tavalliseen kausiflunssaan verrattuna luvut ovat edelleen kahdesta viiteen kertaa korkeammat. Näihin tietoihin nojaten (ja ottaen huomioon Afrikan sekä Etelä- ja Kaakkois-Aasian ikärakenteeltaan nuoremman väestön) arvelen, että koronavirukseen menehtyy Yhdysvalloissa noin 200000 ihmistä, koko maailmassa kaksi miljoonaa. Nämä ovat totisia lukuja, verrattavissa vuosina 1968 ja 1969 riehuneeseen hongkongilaiseen influenssaan.
Tiedotusvälineet kertovat päivittäin, montako uutta vahvistettua tartuntaa on tullut ilmi, mutta kukaan ei tiedä tartuntojen todellista määrää, sillä ainoastaan pieni osa väestöstä on testattu. Kymmenet miljoonat ihmiset saattavat olla viruksen oireettomia kantajia, kenenkään tietämättä. Tilannetta mutkistaa myös se, että covid-19-taudista johtuvien kuolemantapausten määrä voi tilastoissa näyttää todellista suuremmalta (monissa sairaaloissa käytäntönä on, että jos menehtyneellä potilaalla on todettu koronavirus, hänen raportoidaan kuolleen juuri koronavirukseen) tai toisaalta todellista pienemmältä (jotkut ovat saattaneet kuolla kotonaan). Toistan: kukaan, minä mukaan luettuna, ei tiedä, mitä todella on meneillään. Meidän tulee olla tietoisia kahdesta vastakkaisesta, ihmisille ominaisesta taipumuksesta. Ensinnäkin, hysteria tapaa ruokkia itseään ja jättää ottamatta huomioon sellaisen tiedon, joka hälventäisi pelkoa. Näin se rakentaa maailmaa omaksi kuvakseen. Toisaalta ihmiset ovat myös taipuvaisia kieltämään ja epärationaalisesti torjumaan tiedon, joka voisi häiritä normaalia, mukavaa arkea. Daniel Schmactenberger kysyykin, mistä tiedät, että se, mihin uskot, on totta?
Edellä mainittujen kaltaiset tiedolliset ennakkoasenteet ovat erityisen vaarallisia poliittisesti polarisoituneessa ilmapiirissä. Esimerkiksi Yhdysvalloissa liberaalit ovat taipuvaisia tyrmäämään minkä tahansa tiedon, joka saattaisi tukea Donald Trumpia myötäilevää narratiivia, kun taas konservatiivit ottavat tällaisen tiedon yleensä halukkaasti vastaan.
Näinä epävarmuuden aikoina haluaisin tehdä ennustuksen: kriisi tulee päättymään täysin ennalta-arvaamattomalla tavalla. Jos lopullinen kuolemantapausten määrä, joka sinänsä tulee olemaan kiistojen aihe, on pelättyä pienempi, jotkut sanovat, että tämä oli tiukkojen toimenpiteiden ansiota. Toisten mielestä taas matala kuolleisuus on osoitus siitä, ettei tauti lopulta ollutkaan niin vaarallinen kuin meidän annettiin ymmärtää.
Mielestäni kaikkein hämmentävin kysymys tällä hetkellä on, miksi Kiinassa ei näytä ilmenneen lainkaan uusia tautitapauksia viime aikoina. Maan hallitus aloitti karanteenitoimet vasta, kun uudentyyppisen viruksen ensihavainnoista oli kulunut jo pitkän aikaa. Viruksen uskoisi levinneen laajasti kiinalaisen uuden vuoden aikoihin, kun matkustusrajoituksista huolimatta lähes kaikki lentokoneet, junat ja bussit olivat täynnä ihmisiä matkalla eri puolille maata. Mitä täällä oikein on meneillään? Jälleen kerran – en tiedä, etkä tiedä sinäkään.
Olkoon viruksen kuolleisuusprosentti lopulta millainen tahansa, luokaamme seuraavaksi silmäys muutamiin muihin lukuihin voidaksemme asettaa asiat oikeisiin mittasuhteisiinsa. Tarkoituksenani EI ole väittää, ettei koronavirus ole mitenkään vaarallinen ja ettei meidän tulisi tehdä mitään sen suhteen – koeta kestää hetkinen. YK:n elintarvike- ja maatalousjärjestö FAO:n mukaan vuodesta 2013 lähtien viisi miljoonaa lasta ympäri maailman on kuollut nälkään joka vuosi – vuonna 2018 159 miljoonan lapsen kasvu oli hidastunut ja 50 miljoonaa kärsi aliravitsemuksesta. (Nälkää näkevien määrä oli pitkään laskussa, mutta on alkanut taas kasvaa viimeisten kolmen vuoden aikana.) Viisi miljoonaa on monta kertaa enemmän kuin koronavirukseen tähän saakka kuolleiden määrä. Silti yksikään hallitus ei ole julistanut hätätilaa tai vaatinut meiltä jyrkkää elintapojen muutosta pelastaaksemme nämä lapset. Emme myöskään näe vastaavaa valveutuneisuutta ja toimeen tarttumista puhuttaessa itsemurhista, jotka nekin ovat vain mielenterveydellisten ongelmien jäävuoren huippu: oman käden kautta kuolee maailmassa vuosittain yli miljoona ihmistä, Yhdysvalloissa luku on 50000. Tai huumeiden yliannostuksista, joihin menehtyy joka vuosi 70000 yhdysvaltalaista, tai autoimmuunisairauksista, jotka koskettavat 23,5:stä miljoonasta (National Institutes of Healthin eli Yhdysvaltain terveysviraston arvio) 50:een miljoonaan (American Autoimmune Related Diseases Associationin arvio) ihmistä, tai liikalihavuudesta, josta kärsiviä on yli sata miljoonaa. Miksi emme myöskään vimmaisesti pyri estämään ydinsotaa tai ekologista romahdusta vaan päinvastoin jatkuvasti teemme valintoja, jotka kasvattavat noita uhkia entisestään?
Tarkoituksenani ei suinkaan ole väittää, että koska emme ole muuttaneet elintapojamme auttaaksemme nälkää näkeviä lapsia, meidän ei tulisi muuttaa niitä myöskään estääksemme koronavirusta leviämästä. Asia on juuri päinvastoin: jos kykenemme muuttumaan näin radikaalisti viruksen tähden, voimme tehdä samoin myös noiden muiden uhkien suhteen. Voimme kysyä, miksi pystymme yhdistämään voimamme tämän viruksen tukahduttamiseksi, mutta emme torjuaksemme muita vakavia vaaroja, jotka uhkaavat ihmiskuntaa. Miksi yhteiskunnat ovat tähän saakka pysyneet niin järkähtämättömästi omaksumallaan uralla?
Vastaus kysymykseen on paljonpuhuva. Mitä tulee nälänhätään, riippuvuuksiin, autoimmuunisairauksiin, itsemurhiin tai ympäristökatastrofeihin, emme yhteiskuntana yksinkertaisesti tiedä, mitä tehdä. Tämä johtuu siitä, ettemme taistele mitään itsemme ulkopuolista vastaan. Oletusarvoiset kriisitoimenpiteemme, joista kaikissa on kyse jonkinlaisesta valvonnasta, eivät ole erityisen tehokkaita vastaamaan edellä mainitun kaltaisiin haasteisiin. Nyt tiellemme on osunut tautiepidemia, ja viimeinkin olemme voineet herätä toimimaan. Kysymyksessä on kriisi, jota voidaan hallita valvontatoimenpitein: karanteenein, suluin, eristämisin, käsiä pesemällä – siis valvomalla liikkeitämme, tiedonvälitystä ja kehojamme. Tämä tekee koronaviruksesta sopivanlaisen alustan vasta muotoaan hakeville peloillemme, väylän, jonka kautta kanavoida kasvava avuttomuuden tunteemme muuttuvassa maailmassa. Covid-19 on uhka, jonka osaamme kohdata. Toisin kuin monilla muilla huolenaiheillamme, covid-19:llä on tarjota meille suunnitelma.
Vakiintuneet yhteiskunnalliset instituutiomme ovat aina vain hampaattomampia kohtaamaan aikamme haasteet. Kuinka ne tervehtivätkään haastetta, johon lopulta voivat vastata. Kuinka innokkaasti ne pitävätkään sitä merkittävimpänä kriisinään. Kuinka vaivattomasti niiden tiedonkäsittelyjärjestelmät valikoivatkaan kaikkein huolestuttavimmat kriisiä koskevat kuvaukset. Kuinka helposti ihmiset yhtyvätkään paniikkiin, käsittäen viranomaisten hallinnassa olevan uhkan edustavan niitä lukuisia hirvittäviä uhkia, joita viranomaistahot eivät voi hallita.
Suurin osa nykyisistä haasteistamme ei ole enää voitettavissa voimalla. Antibioottimme ja kirurgiamme eivät kykene vastaamaan autoimmuunisairauksien, riippuvuuksien ja liikalihavuuden kaltaisiin, huimasti lisääntyviin terveysuhkiin. Aseistamme ja pommeistamme, jotka valmistettiin lyömään vihollisarmeijoita, ei ole hyötyä, kun halutaan hillitä vihollisuuksia toisissa maissa tai kitkeä perheväkivaltaa kotimaassa. Vankilamme ja poliisivoimamme eivät kykene korjaamaan olosuhteita, joista rikollisuus itää. Torjunta-aineemme eivät pysty parantamaan turmeltua maaperää. Covid-19 tuo mieliimme vanhan hyvän ajan, jolloin tarttuvat taudit olivat voitettavissa modernin lääketieteen ja hygienian turvin, samoin kuin natsit olivat voitettavissa sotavoimien turvin, ja itse luonto oli voitettavissa – tai ainakin siltä näytti – teknologian kehityksen ja saavutusten turvin. Virus tuo mieliimme ajat, jolloin aseemme toimivat ja maailma näytti todellakin menevän parempaan suuntaan hallinnan keinojen kehittyessä.
Millainen ongelma on voitettavissa voimankäytön ja valvonnan turvin? Sellainen, jonka aiheuttaa jokin ulkopuolinen, jokin Toinen. Kun ongelma johtuu jostakin itsellemme läheisestä, kuten kodittomuudesta, epätasa-arvosta, riippuvuudesta tai liikalihavuudesta, meillä ei ole mitään, mitä vastaan käydä sotaa. Voimme yrittää nimetä vihollisen, syyttää vaikkapa multimiljonäärejä, Vladimir Putinia tai paholaista, mutta silloin jätämme huomiotta olennaisimmat kysymykset, kuten ne perimmäiset ehdot, jotka sallivat multimiljonäärien (tai virusten) alun alkaenkin kasvattaa lukumääräänsä.
Jos jossain, niin taistelussa vihollista vastaan sivilisaatiomme on taitava. Otamme ilolla vastaan mahdollisuudet tehdä sitä, missä olemme hyviä, mahdollisuudet, jotka todistavat teknologiamme, järjestelmämme ja maailmankuvamme oikeutetuiksi. Niinpä luomme viholliskuvia, ymmärrämme rikollisuuden, terrorismin ja sairauksien kaltaiset ongelmat meidän sodaksemme niitä toisia vastaan ja valjastamme yhteiset voimamme sellaisiin pyrkimyksiin, jotka voidaan tällaisena vastakkainasetteluna nähdä. Täten määrittelemme koronaviruksen aseisiinkutsuksi ja järjestelemme yhteiskunnan kuin sotatilaa varten, pitäen samalla ydinsodan uhkaa, ympäristökatastrofeja ja miljoonia nälkäänäkeviä lapsia normaalitilana.
Salaliittopuheet
Covid-19 näyttää tarjoavan oikeutuksen useille totalitaristin toivomuslistalta löytyville kohdille. Jotkut uskovatkin, että kysymys on suunnitellusta poliittisesta valtapelistä. En aio antaa tukeani tällaisille teorioille mutta en myöskään kumota niitä, vaikka tarjoankin joitain metatason näkemyksiä. Ensin lyhyt yleiskatsaus aiheeseen.
Teorioissa (joista on olemassa useita erilaisia versioita) puhutaan Event 201:stä (jota viime syyskuussa sponsoroivat muiden muassa Bill ja Melinda Gatesin säätiö sekä Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelu CIA) ja Rockefeller-säätiön vuonna 2010 julkaisemasta dokumentista, jossa kuvaillaan skenaariota nimeltään “Lockstep”. Molemmissa on kyse autoritaarisista toimenpiteistä hypoteettisen pandemian uhatessa. Teorioiden mukaan yhteiskuntien infrastruktuuria, teknologiaa ja lainsäädäntöä on valmisteltu jo vuosia poikkeustilaa varten. Tarvittiin ainoastaan keino saada ihmiset sen puolelle, ja nyt tuo keino on ilmaantunut. Riippumatta siitä, jäävätkö nykyiset valvontatoimenpiteet pysyvästi voimaan vai eivät, on saatu ennakkotapaukset seuraavista:
- Ihmisten liikkeiden jatkuva seuranta (koronaviruksen vuoksi)
- Kokoontumisvapauden väliaikainen kumoaminen (koronaviruksen vuoksi)
- Siviileihin kohdistuvat sotilastoimet (koronaviruksen vuoksi)
- Lakiin perustumattomat, kestoltaan määrittelemättömät karanteenit (koronaviruksen vuoksi)
- Käteisen käyttökielto (koronaviruksen vuoksi)
- Internet-sensuuri (disinformaation leviämisen ehkäisemiseksi, koronaviruksen vuoksi)
- Pakolliset rokotukset ja muut lääketieteelliset toimenpiteet, valtion määräysvallan ulottaminen kehoihimme (koronaviruksen vuoksi)
- Kaikkien toimintojen ja päämäärien luokittelu nimenomaisesti sallittuihin ja nimenomaisesti kiellettyihin (saat lähteä kotoa yhdestä syystä, mutta et toisesta), jolloin valvomaton, epäjuridinen harmaa alue katoaa. Tämä kokonaisvaltaisuus on totalitarismin ydin. Tosin välttämätöntä nykyään, niin – koronaviruksen vuoksi.
Tämä tarjoaa mojovaa polttoainetta salaliittoteorioille. Nähdäkseni jokin noista teorioista voi pitää paikkansa – toisaalta järjestelmä saattaa tahattomastikin kallistua valvonnan lisäämisen kannalle, mikä voi johtaa samanlaiseen lopputulokseen. Mistä tällainen kallistuma johtuu? Se on punottu kulttuuriseen DNA:hamme. Vuosituhansien ajan sivilisaatiomme (toisin kuin pienet perinnäiskulttuurit) on ymmärtänyt edistyksen pyrkimykseksi kontrolloida ympäröivää maailmaa: villin luonnon kesyttämiseksi, vieraiden kansojen kukistamiseksi, luonnonvoimien hallinnaksi ja yhteiskunnan järjestämiseksi järjen ja oikeuden periaatteiden mukaan. Tieteen vallankumouksen myötä kontrollin lisääntyminen kiihtyi, ja “edistys” kohosi uudenlaisiin korkeuksiin: todellisuus luokiteltiin objektiivisin kategorioin ja suurein, ja aineellista maailmaa pyrittiin hallitsemaan teknologian avulla. Lopulta myös yhteiskuntatieteissä siirryttiin käyttämään samanlaisia menetelmiä, päämääränä (Platonin ja Kungfutsen tapaan) täydellisen yhteiskunnan saavuttaminen.
Ne, jotka hallitsevat sivilisaatiota, tervehtivät siis ilolla jokaista tilaisuutta lujittaa kontrolliaan, sillä loppujen lopuksi ne palvelevat ihmiskunnan tulevaisuuden suurta näkyä: täydellisesti järjestykseen pantua maailmaa, jossa sairaudet, rikollisuus, köyhyys ja ehkä jopa kärsimys sinänsä voidaan saada pois päiviltä. Pahantahtoisia vaikuttimia ei välttämättä tarvita. Toki kaikkia halutaan pitää silmällä – sitä varmemmin taataan yhteinen hyvä. Hallitsevien mielestä covid-19 todistaa tämän tarpeellisuudesta. “Onko meillä varaa demokraattisiin vapauksiin koronaviruksen jyllätessä?”, he kysyvät. “Eikö meidän nyt täydy välttämättä uhrata ne turvallisuutemme eteen?” Tämä on tuttu hokema, onhan se seurannut menneitäkin kriisejä, kuten syyskuun 11.:nnen terrori-iskuja.
Tunnettua kielikuvaa mukaillen, kuvittele mies, jolla on vasara. Hän kuljeskelee ympäriinsä hakien tilaisuutta käyttää sitä. Yllättäen mies näkee törröttävän naulan. Hän on jo pitkään etsinyt naulaa – ruuveja ja pultteja takomalla hän ei ole saavuttanut paljoakaan. Miehen maailmankuvan mukaan vasara on paras työkalu, ja maailman voi muuttaa paremmaksi nauloja hakkaamalla. Ja nyt tuossa on naula! Saatamme kyllä epäillä hänen sen itse sinne innossaan panneen, mutta lopulta asialla tuskin on väliä. Ehkei tuo jokin ulospäin törröttävä edes ole naula, mutta se muistuttaa tarpeeksi paljon naulaa, ja mies alkaa hakata. Kun työkalu on käsillä, löytyy kyllä tilaisuus käyttää sitä.
Niille, joilla on taipumusta epäillä viranomaistoimia, huomautettakoon, että ehkä tällä kertaa kysymyksessä todella on naula. Siinä tapauksessa vasara on oikea työkalu – joka kriisin vanavedessä näyttäytyy entistä tehokkaampana, valmiina lyömään myös ruuveja, nuppeja, liittimiä ja reikiä.
Joka tapauksessa ratkaisu kohtaamaamme ongelmaan on paljon syvällisempi kuin pahantahtoisten Illuminati-klikkien kukistaminen. Vaikka ne todella olisivat olemassa, samaan malliin jatkettaisiin niiden kaaduttuakin – onhan järjestelmämme jo valmiiksi kallellaan – tai sitten jostain ilmestyisi uusi Illuminati jatkamaan siitä, mihin vanha jäi.
Totta tai tarua, ajatus siitä, että epidemia olisi jokin ilkeämielisten pahantekijöiden hirmuinen juoni tavallisia ihmisiä vastaan ei ole kovinkaan kaukana pöpöjen jäljittäjän ajattelutavasta. Kyseessä on ristiretkeläinen, sotaisa mielenlaatu. Sen mukaan yhteiskuntapoliittisen häiriön alkuperä on taudinaiheuttajassa, siis oman itsemme ulkopuolisessa sortajassa, jota vastaan voimme sitten sotia. Tuo mielenlaatu jättää huomiotta ne olosuhteet, jotka muokkaavat yhteiskuntaa hedelmälliseksi maaperäksi tällaiselle vehkeilylle. Voi olla, että siemenet joko kylvettiin tahallisesti tai sitten ne levisivät tuulen mukana, mutta se on mielestäni toissijainen kysymys.
Se, mitä aion seuraavaksi sanoa, on merkityksellistä riippumatta siitä, onko SARS-CoV2 geneettisesti muokattu biologisen sodankäynnin väline tai 5G-teknologian levittämä vitsaus, käytetäänkö sitä estämään “paljastus”, onko se totalitaristisen maailmanhallituksen Troijan hevonen, vaarallisempi kuin meille on kerrottu, vaarattomampi kuin meille on kerrottu, peräisin wuhanilaisesta laboratoriosta, peräisin Fort Detrickistä vai onko virus juuri sellainen kuin Maailman terveysjärjestö WHO ja Yhdysvaltain tautikeskus CDC ovat meille kertoneet. Vaikka kaikki olisivat täysin väärässä mitä tulee SARS-CoV2-viruksen merkitykseen tämänhetkisessä epidemiassa, seuraavat sanani pitävät paikkansa. Minulla on omat käsitykseni asioista, mutta jos jotain olen oppinut tämän hätätilan aikana, niin sen, etten todella tiedä, mitä on meneillään. En ymmärrä, miten kukaan voisikaan, kaiken Internetissä kuohuvan uutisten, valeuutisten, huhujen, peitellyn tiedon, salaliittoteorioiden, propagandan ja poliittisen puheen muodostaman sekamelskan keskellä. Toivon, että yhä useampi omaksuisi tällaisen tietämättömyyden asenteen. Sanon tämän sekä niille, jotka pitäytyvät vallitsevassa totuudessa että niille, joiden käsitykset ovat siitä eriäviä. Millaista tietoa jätämme ottamatta vastaan, jotta säilyttäisimme näkemystemme eheyden? Olkaamme nöyriä uskomuksiemme suhteen: kysymys on elämästä ja kuolemasta.
Sota Kuolemaa vastaan
Seitsemänvuotias poikani ei ole nähnyt toisia lapsia eikä leikkinyt ikäistensä kanssa kahteen viikkoon. Miljoonat muut ovat samassa veneessä. Useimmat ovat yhtä mieltä siitä, että noille lapsille kuukausi ilman sosiaalisia kontakteja on kohtuullinen uhraus, jos siten pelastetaan miljoona ihmishenkeä. Entä jos pelastetaan vain 100000? Ja mitä jos uhraus ei olekaan kuukauden mittainen vaan vuoden? Tai viiden vuoden? Ihmisillä on asiasta erilaisia mielipiteitä, jotka riippuvat heidän perimmäisistä arvoistaan.
Korvataanpa edellä mainitut kysymykset jollain henkilökohtaisemmalla, jollain, joka läpäisee epäinhimillisen, utilitaristisen ajattelutavan, jossa ihmiset ovat vain numeroita tilastoissa ja joka uhraa jotkut heistä jonkin muun hyväksi. Itselleni olennainen kysymys on, voisinko vaatia kaikkia maani lapsia luopumaan leikeistä määräajaksi, jos se laskisi äitini riskiä kuolla, tai toisaalta omaa riskiäni? Tai voisin kysyä, määräisinkö ihmisiä lopettamaan halaukset ja kättelyt, jos se pelastaisi oman henkeni? Tämä ei tarkoita, että pitäisin äitini henkeä tai omaani vähäarvoisena – molemmat ovat kallisarvoisia. Olen kiitollinen jokaisesta päivästä, jona äitini on edelleen keskuudessamme. Kuitenkin tällaiset kysymykset nostavat esiin isoja asioita. Mikä on oikea tapa elää? Mikä on oikea tapa kuolla?
Katsottiinpa asiaa sitten yksilön tai yhteiskunnan näkökulmasta, vastaukset näihin kysymyksiin riippuvat toisaalta tavastamme käsitellä kuolemaa ja toisaalta siitä, kuinka paljon arvoa annamme leikille, kosketukselle ja yhdessäololle, sekä kansalaisvapauksille ja henkilökohtaiselle vapaudelle. Näiden arvojen puntaroimiseksi ei ole olemassa yksinkertaista reseptiä.
Elinaikanani olen saanut todistaa, kuinka yhteiskunta on alkanut antaa entistä enemmän painoarvoa turvallisuudelle, varmuudelle ja riskienhallinnalle. Erityisesti tämä on vaikuttanut lapsuuteen: kun olin nuori poika, tapasimme kuljeksia mailinkin päähän kotoa kenenkään valvomatta – nykyään moinen käytös johtaisi lastensuojeluviranomaisten vierailuun vanhempien luona. Turvallisuuden korostaminen näkyy myös suojakäsineiden käytön leviämisenä yhä useammalle alalle; käsihuuhteen saatavuutena kaikkialla; lukittuina, vartioituina ja valvottuina koulurakennuksina; tehostuneina turvatarkastuksina lentokentillä ja rajoilla; oikeudellisen vastuun ja vastuuvakuutuksen lisääntyneenä huomioimisena; metallinpaljastimina ja ruumiintarkastuksina monien urheilustadionien ja muiden julkisten rakennusten sisäänkäynneillä ja niin edelleen. Laajemmassa mittakaavassa voidaan puhua jonkinlaisesta poliisivaltiosta.
Hokeman “turvallisuus ensin” taustalla on arvojärjestelmä, joka antaa etusijan selviytymiselle ja väheksyy muita arvoja kuten hauskanpitoa, seikkailua, leikkiä ja rajojen ylittämistä. Toisilla kulttuureilla on toisenlaisia arvostuksen kohteita. Esimerkiksi useissa perinteisissä ja alkuperäiskulttuureissa ollaan lasten suhteen paljon vähemmän suojelevaisia, kuten Jean Liedloffin klassikkoteos The Continuum Concept osoittaa. Lasten sallitaan ottaa sellaisia riskejä ja vastuita, jotka useimpien nykyihmisten mielestä tuntuisivat mielettömiltä. Noissa kulttuureissa ajatellaan, että näin toimiminen on välttämätöntä lasten itseluottamuksen ja arvostelukyvyn kehittymiseksi. Luulen, että useimmat nykyihmiset, etenkin nuoremmat heistä, säilyttävät osan tästä luontaisesta halukkuudesta uhrata turvallisuutensa voidakseen elää täysillä. Ympäröivä kulttuuri kuitenkin suostuttelee meitä lakkaamatta elämään pelossa, ja on rakentanut järjestelmiä, joissa pelko ruumiillistuu. Turvassa pysyminen on niissä ensiarvoisen tärkeää. Niinpä meillä on terveydenhoitojärjestelmä, jossa suurin osa päätöksistä perustuu riskiarvioihin, ja jossa pahin mahdollinen lopputulos ja osoitus lääkärin perustavaa laatua olevasta virheestä on potilaan kuolema. Kuitenkin olemme kaiken aikaa tietoisia siitä, että kuolema odottaa meitä väistämättä. Pelastettu henki merkitsee oikeastaan lykättyä kuolemaa.
Kulttuurimme valvontaa korostavan ohjelmanjulistuksen lopullinen täyttymys olisi itse kuoleman voittaminen. Koska moderni yhteiskunta ei kykene tätä saavuttamaan, se tyytyy riemuvoiton näköispainokseen: torjuntaan valloituksen sijasta. Yhteiskuntamme kieltää kuoleman olemassaolon, alkaen ruumiiden pitämisestä poissa näkyviltä aina nuoruuden fetisointiin ja vanhojen ihmisten säilömiseen palvelukoteihin. Jopa yhteiskunnan pakkomielle rahaan ja omaisuuteen – minän jatkeisiin, kuten englannin sana “mine” (suom. kaivos) osoittaa – on merkkinä harhakuvitelmasta, jossa väliaikainen minuus voidaan muuttaa pysyväksi sen jatkeiden avulla. Tämä kaikki on väistämätöntä, kun otetaan huomioon, millainen on nykyisyyden tarjoama “kertomus itsestä”: erillinen yksilö Toiseuden maailmassa. Geneettisten, sosiaalisten ja taloudellisten kilpailijoiden ympäröimänä tuon minuuden on suojauduttava ja kohottava muiden yli, jotta se menestyisi. Sen on tehtävä kaikkensa välttyäkseen kuolemalta, joka (erillisyyden narratiivin mukaan) merkitsee täydellistä tuhoutumista. Biologisista tieteistä olemme jopa oppineet, että perimmäinen luontomme on maksimoida mahdollisuutemme selviytyä ja tuottaa jälkeläisiä.
Kysyin ystävältäni – lääketieteen tohtorilta, joka on viettänyt aikaa Perussa elävän q’ero-kansan parissa – intuboisivatko q’erot jonkun (jos sellaiseen pystyisivät) pidentääkseen hänen elämäänsä. “Tietenkään eivät”, ystäväni vastasi. “He kutsuisivat luokseen shamaanin, joka auttaisi potilasta kuolemaan hyvin”. Hyvällä kuolemalla (joka ei välttämättä merkitse samaa kuin tuskaton kuolema) ei juuri ole sijaa nykyajan lääketieteellisessä repertuaarissa. Sairaalat eivät tilastoi hyviä kuolemia. Niitä ei pidettäisi positiivisina lopputuloksina. Muista erillisen minuuden maailmassa kuolema on äärimmäinen katastrofi.
Mutta onko se todella? Pohditaan tohtori Lissa Rankinin tarjoamaa näkökulmaa: “Kaikki meistä eivät haluaisi olla tehohoidossa, eristettynä rakkaistaan, koneen hengittäessä puolestaan, vaarassa kuolla yksin – eivät, vaikka se parantaisi heidän mahdollisuuksiaan jäädä henkiin. Jotkut meistä olisivat mieluummin kotona rakkaimpiensa lähellä, vaikka se tarkoittaisi lähdön hetken koittaneen… Muista, että kuolema ei ole loppu. Kuolema on kotiinpaluu.”
Kun minuus ymmärretään toisista riippuvaiseksi, keskinäiseksi, jopa olemassaololtaan jaetuksi, se vuotaa sisälle toiseuteen ja toiseus vuotaa minuuden sisään. Kun minuuden ajatellaan olevan tietoisuuden ydin yhteyksien muodostamassa kudoksessa, ei enää haeta vihollista vastaukseksi jokaiseen ongelmaan, vaan katse kohdistetaankin suhteiden epätasapainotiloihin. Kuolemanvastainen sota antautuu hyvän ja täyden elämän etsinnälle, ja ymmärrämme, että kuolemanpelko on oikeastaan elämänpelkoa. Kuinka suuresta osasta elämää olemme valmiit luopumaan pysyäksemme turvassa?
Totalitarismi – hallinnan täydellistymä – on erillistä itseyttä korostavan mytologian väistämätön lopputuote. Mikä muu kuin uhka elämälle, kuten sotatila, edellyttäisi täydellistä hallintaa? Orwell nimesikin jatkuvan sodan Puolueen vallanpidon elintärkeäksi osaksi.
Valvontaa korostavan ohjelmanjulistuksen, kuoleman kieltämisen ja muista erillisen itseyden muodostamaa taustapahvia vasten oletus julkisen vallan pyrkimyksestä minimoida kuolemantapauksien määrä on lähes itsestäänselvyys. Kyseessä on päämäärä, jolle muut arvot, kuten leikki ja vapaus muiden muassa, ovat alisteisia. Covid-19 tarjoaa tilaisuuden laajentaa tällaista näkemystä. Kyllä, pitäkäämme elämää pyhänä, pyhempänä kuin koskaan ennen. Tämän kuolema opettaa meille. Pitäkäämme jokaista ihmistä, niin nuorta kuin vanhaa, niin sairasta kuin tervettä, sinä pyhänä, kallisarvoisena, rakastettavana olentona, joka hän on. Ja tehkäämme sydäntemme piirissä tilaa myös muille pyhille arvoille. Elämän pyhittäminen ei tarkoita ainoastaan elämistä pitkään; se on myös hyvin, oikein ja täydesti elämistä.
Koronavirusta ympäröivä pelko, kuten kaikki muutkin pelot, antaa vihjeen siitä, mitä sen tuolla puolen lienee. Jokainen, joka on menettänyt jonkun läheisensä tietää, että kuolema on portti rakkauteen. Covid-19 on kohottanut kuoleman näkyvään asemaan yhteiskunnallisessa tietoisuudessa – yhteiskunnassa, joka kieltää sen olemassaolon. Pelon toisella puolen näemme rakkauden, jonka kuolema vapauttaa. Annetaan sen purkautua. Kyllästäköön se kulttuurisen maaperämme ja täyttäköön sen kerrostumat, jotta rakkaus pääsisi rakosista tihkumaan karstoittuineihin instituutioihimme, järjestelmiimme ja tapoihimme. Myös jotkin niistä voivat kuolla.
Millaisessa maailmassa aiomme elää?
Kuinka paljon elämää tahdomme uhrata turvallisuuden alttarilla? Tahdommeko elää maailmassa, jossa ihmiset eivät koskaan kokoonnu yhteen, jos niin on turvallisempaa? Tahdommeko jatkuvasti käyttää kasvosuojaimia julkisissa tiloissa? Tahdommeko joutua lääkärintarkastukseen joka kerta, kun olemme matkoilla, jos niin voimme pelastaa joitakin ihmishenkiä vuosittain? Olemmeko valmiit hyväksymään elämän medikalisoitumisen yleensä, ja luovuttamaan (poliittisesti valituille) lääkintäviranomaisille yksinoikeuden päättää kehoistamme? Tahdommeko kaikkien tapahtumien olevan virtuaalisia? Kuinka suuressa määrin olemme valmiita elämään pelossa?
Koronaviruspandemia tulee aikanaan laantumaan, mutta tarttuvien tautien uhka pysyy. Vastauksemme siihen määrittää tulevaisuuden suunnan. Julkinen ja yhteisöllinen elämä, fyysisellä tasolla jaettu elämä on ollut hupenemassa jo sukupolvien ajan. Sen sijaan, että kävisimme ostoksilla kaupoissa, ostokset toimitetaan kotiovellemme. Sen sijaan, että lapsiparvet leikkisivät keskenään pihoilla, heille järjestetään leikkitreffejä ja digitaalisia elämyksiä. Torien ja aukioiden sijasta kokoonnumme nettifoorumeilla. Haluammeko edelleen eristäytyä yhä kauemmaksi toisistamme ja maailmasta?
Ei ole vaikeaa kuvitella, etenkin jos sosiaaliset turvavälit tekevät tehtävänsä, että covid-19 jatkaa leviämistään sen puolentoista vuoden jälkeenkin, jonka mittaiseksi pandemiaa nyt arvellaan. Ei ole vaikeaa kuvitella, että tuona aikana ilmaantuu uusia viruksia. Ei ole vaikeaa kuvitella, että poikkeustoimenpiteistä tulee osa arkea (torjuaksemme seuraavan epidemian uhkaa) – samalla tavoin kuin syyskuun 11.:n jälkeen julistetusta hätätilasta, joka on voimassa vielä tänäkin päivänä. Ei ole vaikeaa kuvitella, että (kuten meille on kerrottu) virus voi tarttua uudestaan taudin jo sairastaneisiin, mikä tarkoittaisi, ettei pandemia tule koskaan päättymään. Niinpä elämäntyylimme väliaikaiset muutokset saattavat jäädä pysyviksi.
Päätämmekö, seuraavan pandemian uhkaa pienentääksemme, elää yhteiskunnassa, jossa halauksia, kättelyä ja ylävitosia ei enää tunneta? Päätämmekö elää yhteiskunnassa, jossa emme enää kokoonnu joukolla yhteen? Tulevatko konsertit, urheilukilpailut ja festivaalit jäämään historiaan? Lakkaavatko lapset leikkimästä toisten lasten kanssa? Tuleeko tietokoneista ja kasvomaskeista osa kaikkea ihmisten välistä kanssakäymistä? Ei enää tanssitunteja, karatekursseja, konferensseja tai kirkkoja? Onko kuoleman kutistamisesta tulossa mittapuu, jolla arvioida edistyksen tasoa? Tarkoittaako ihmiskunnan kehitys erillisyyttä? Tällainenko on tulevaisuutemme?
Sama kysymys koskee niitä hallinnollisia toimenpiteitä, joiden käyttöönottoa on vaadittu ihmisten liikkeiden ja tiedonkulun valvomiseksi. Tätä kirjoittaessani koko maa on matkalla kohti täydellistä sulkeutumista. Joissain maissa kotoaan poistuvan on tulostettava hallinnon internet-sivuilta löytyvä lomake. Tämä muistuttaa minusta koulua, jossa jokaisen oppilaan olinpaikan on oltava jatkuvasti tiedossa. Tai vankilaa. Kaavailemmeko sähköisten kulkulupien maailmaa, järjestelmää, jossa hallintovirkamiehet ja heidän ohjelmistonsa säätelevät liikkumisvapauttamme jatkuvasti, ainiaan? Jossa jokainen liikkeemme, niin luvallinen kuin luvatonkin, on jäljitettävissä? Ja jossa terveyttämme uhkaavaa tietoa (eri viranomaisten sellaiseksi luokittelemaa, kuinkas muutenkaan) sensuroidaan omaksi parhaaksemme ja turvallisuutemme takaamiseksi? Poikkeustilanteen, kuten sodan, uhatessa hyväksymme tällaiset rajoitukset ja luovumme vapauksistamme väliaikaisesti. Syyskuun 11.:n tavoin covid-19 syrjäyttää kaikki vastalauseet.
Ensimmäistä kertaa maailmanhistoriassa ihmiskunnalla on käytössään teknologiaa, jonka avulla tuollaisen vision toteuttaminen on mahdollista, ainakin kehittyneissä maissa (esimerkiksi puhelimen sijaintitietojen käyttäminen sosiaalista etääntymistä valvottaessa; asiasta lisää täällä). Kuoppaisen siirtymävaiheen jälkeen saatamme elää yhteiskunnassa, jossa lähes kaikki toiminta tapahtuu verkossa: ostokset, tapaamiset, viihde, sosiaalinen elämä, työt, jopa deittailu. Tätäkö haluamme? Kuinka monen pelastetun hengen arvoista tämä on?
Olen varma, että monia nyt voimassa olevia rajoituksia tullaan jossain määrin lieventämään muutaman kuukauden sisällä. Siis lieventämään jossain määrin, mutta pitämään valmiudessa uudelleen käyttöönottoa varten. Niin kauan kuin kulkutauti pysyy keskuudessamme, on todennäköistä, että toimenpiteet otetaan jatkossakin käyttöön yhä uudestaan ja uudestaan, tai sitten niistä muotoutuu tapoja, joita noudatamme omasta tahdostamme. Politico-lehdessä julkaistussa artikkelissa, jossa käsitellään koronaviruksen mukanaan tuomia pysyviä muutoksia, Deborah Tannen toteaakin, että “tiedämme nyt esineiden koskettamisen, muiden seurassa olemisen ja suljetussa tilassa hengittämisen voivan olla vaarallista… Kättelyjen ja kasvojemme koskemisen kavahtamisesta saattaa tulla meille toinen luonto – ja voi olla, että pian huomaamme kaikki kärsivämme koko yhteiskuntaa koettelevasta pakko-oireisesta häiriöstä, kun meistä kukaan ei voi lakata pesemästä käsiään.” Olemmeko vuosituhansia, jopa vuosimiljoonia kestäneen kosketuksen, yhteyden ja yhdessäolon jälkeen saapumassa vaiheeseen, jossa inhimillisen kehityksen huippukohta on tuollaisten asioiden hylkääminen niiden vaarallisuuden tähden?
Elämä on yhteisöissä
Valvonnan ohjelmanjulistuksen paradoksi on, ettei sen eteneminen useinkaan vie meitä lähemmäksi julistuksen päämäärää. Huolimatta turvakamerajärjestelmistä, joita asennetaan lähes jokaiseen ylemmän keskiluokan kotiin, ei ihmisten ahdistuneisuus tai turvattomuus ole vähentynyt edelliseen sukupolveen verrattuna. Huolimatta tarkkaan harkituista turvatoimista eivät kouluammuskelut ole vähentyneet. Huolimatta ilmiömäisen nopeasta lääketieteellisestä kehityksestä ihmiset ovat viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana tulleet vain sairaammiksi; pitkäaikaissairaudet ovat lisääntyneet huomattavasti eikä elinajanodotteissa näy kasvua – Yhdysvalloissa ja Isossa-Britanniassa odotettavissa oleva elinikä on jo kääntynyt laskuun.
Samalla tapaa koronaviruksen suitsimiseksi käynnistetyt toimenpiteet saattavat loppujen lopuksi aiheuttaa enemmän kärsimystä ja kuolemaa kuin ne onnistuvat niitä ehkäisemään. Kuolemantapausten määrän pitäminen mahdollisimman pienenä tarkoittaa, että minimoimme sellaiset kuolemat, jotka pystymme ennakoimaan ja määrittämään. On mahdotonta arvioida niiden lisäksi tulevien kuolemantapausten määrää, sellaisten, jotka johtuvat esimerkiksi eristäytymisen aiheuttamasta masentuneisuudesta, tai työttömyyden synnyttämästä epätoivosta, tai alentuneesta vastustuskyvystä ja yleisestä terveydentilan heikkenemisestä, joita jatkuva pelossa eläminen voi aiheuttaa. Yksinäisyyden ja sosiaalisten kontaktien puutteen on osoitettu lisäävän tulehduksia, masennusta ja dementiaa. Lääketieteen tohtori Lissa Rankinin mukaan ilmansaasteet nostavat kuolemanriskiä kuudella prosentilla, liikalihavuus 23 prosentilla, alkoholin liikakäyttö 37 prosentilla ja yksinäisyys 45 prosentilla.
Toinen vaara, johon ei ole kiinnitetty huomiota, on liiallisen siisteyden ja muista etääntymisen aiheuttama vastustuskyvyn heikentyminen. Sosiaalisten kontaktien lisäksi kosketus mikrobien maailmaan on elintärkeää terveydellemme. Yleisesti ottaen mikrobit eivät ole vihollisiamme, ne ovat liittolaisiamme terveenä pysymisessä. Suoliston monimuotoinen, erilaisia bakteereja, viruksia, hiivoja sekä muita eliöitä sisältävä mikrobiomi on tehokkaasti toimivan immuunipuolustuksen elinehto, ja tätä monimuotoisuutta pitävät yllä kontaktit toisiin ihmisiin sekä elolliseen luontoon. Liiallisesta käsien pesusta, antibioottien turhasta käytöstä, steriilistä puhtaudesta ja ihmiskontaktien puutteesta saattaa olla enemmän haittaa kuin hyötyä. Tuollaisista toimenpiteistä johtuvat allergiat ja autoimmuunisairaudet voivat olla pahempi uhka kuin niiden syrjäyttämät tartuntataudit. Sosiaalisesta ja biologisesta näkökulmasta tarkasteltuna yhteisöllisyys on terveen elämän edellytys. Eristyksissä elämä ei kukoista.
Maailmanmenon hahmottaminen meidän taisteluksi muita vastaan tekee meidät sokeiksi sille totuudelle, että elämä ja terveys ovat riippuvaisia yhteisöstä. Tarkastellessamme esimerkiksi tartuntatauteja unohdamme kurkistaa pahan patogeenin taakse, ja pohtia, mikä on virusten merkitys mikrobiomeille? (Katso myös tämä.) Millaiset sisäiset olosuhteet saavat haitalliset virukset lisääntymään nopeasti ihmiskehossa? Miksi joidenkin ihmisten oireet ovat lieviä ja joidenkin vakavia (huomioimatta ympäripyöreää nollavastausta, matalaa vastustuskykyä)? Millaista hyötyä flunssista, lenssuista ja muista ei-tappavista taudeista voisi olla terveytemme kunnossa pitämiselle?
Taudinaiheuttajien tuhoamiseen tähtäävä ajattelutapa johtaa samanlaisiin tuloksiin kuin mentaliteetti, joka on terrorismin, rikollisuuden ja huumeiden vastaisten sotien taustalla – ja myös niiden loputtomien sotien, joita käymme poliittisesti ja ihmissuhteissamme. Ensinnäkin tuo ajattelutapa luo loputonta sotaa; toisekseen se kääntää huomion pois niistä olosuhteista, joista sairaudet, terrorismi, rikollisuus, huumeet sekä muut ongelmat sikiävät.
Sota synnyttää väistämättä uutta sotaa, vaikka poliitikot toistuvasti väittävätkin haluavansa sotaa rauhan taatakseen. Kun pudotetaan pommeja terroristien tappamiseksi, ei ainoastaan sivuuteta terrorismin syntyolosuhteita vaan myös pahennetaan niitä. Kun suljetaan rikolliset telkien taakse, ei ainoastaan sivuuteta olosuhteita, joissa rikollisuus itää vaan myös uusinnetaan noita olosuhteita hajottamalla perheitä ja yhteisöjä sekä sopeuttamalla vangit rikollisuuden kulttuuriin. Antibioottikuurit, viruslääkkeet, rokotteet ja muut lääkkeet puolestaan vahingoittavat tuntuvasti kehon mikrobiyhteisöä, joka on lujan vastustuskyvyn kulmakivi. Kehojemme ulkopuolisessa maailmassa zika-viruksen, dengue-kuumeen ja nyt koronaviruksen innoittamat laajat ruiskutusoperaatiot tulevat aiheuttamaan mittaamatonta vahinkoa luonnon ekologialle. Onko kukaan tullut ajatelleeksi, mitä tapahtuu ekosysteemille, kun valelemme sitä viruksia tuhoavilla yhdisteillä? Tuollainen toimenpide (johon on turvauduttu monilla seuduilla Kiinassa ja Intiassa) voi nousta ainoastaan erottautumista korostavasta ajattelutavasta, joka ei ymmärrä virusten olevan olennainen osa elämän kudonnaista.
Jotta taustatekijöiden merkitys kävisi ymmärrettäväksi, katsotaan muutamia italialaisia kuolleisuustilastoja (maan kansanterveyslaitoksen kokoamia), jotka perustuvat satojen covid-19:n aiheuttamien kuolemantapausten lähempään tarkasteluun. Analysoiduista tapauksista alle yhdellä prosentilla ei ollut vakavia pitkäaikaissairauksia. Noin 75 prosenttia kärsi kohonneesta verenpaineesta, 35 prosenttia diabeteksesta, 33 prosenttia iskeemisestä sydänsairaudesta, 24 prosenttia eteisvärinästä ja 18 prosenttia munuaisten vajaatoiminnasta – puhumattakaan muista italialaisessa selonteossa mainituista sairauksista, joiden englanninkieliset nimet jäivät minulle hämärän peittoon. Lähes puolet menehtyneistä kärsi kolmesta tai useammasta vakavasta sairaudesta. Liikalihavuuden, diabeteksen ja muiden kroonisten vaivojen piinaamat yhdysvaltalaiset ovat vähintään yhtä suojattomia kuin italialaiset. Tulisiko meidän siis syyttää virusta (joka tappoi vain muutamia muutoin terveitä ihmisiä) vai syytämmekö taustatekijää, kehnoa terveydentilaa? Kireäksi pingotetun köyden kielikuva sopii tähänkin. Nykymaailmassa miljoonien ihmisten terveydentila on epävakaa, joten jokin normaaliolosuhteissa mitätönkin tekijä voi saada kamelin selän katkeamaan. Lyhyellä tähtäimellä ajateltuna haluamme tietenkin pelastaa nämä henget; vaarana vain on, että kadotamme itsemme loputtomaan lyhyiden tähtäinten jatkumoon, kamppaillen tartuntatauteja vastaan yksi toisensa perään, emmekä koskaan käy taistoon niitä olosuhteita vastaan, joiden vuoksi ihmiset ovat niin haavoittuvaisia. Tämä on paljon vaikeampi ongelma, sillä noita olosuhteita ei muuteta taisteluin. Ei ole olemassa patogeenia, joka aiheuttaisi diabetesta tai liikalihavuutta, riippuvuuksia, masennusta tai traumaperäistä stressihäiriötä. Niiden syy ei ole jokin Toinen, jokin meistä itsestämme erillinen virus, jonka uhreja olisimme.
Edes covid-19:n kaltaisista sairauksista, joiden aiheuttajan pystymme nimeämään, ei voida puhua yksinkertaisesti viruksen ja sen uhrin välisenä sotana. Pieneliöiden merkitystä korostavalle tautiteorialle on olemassa vaihtoehto, jossa taudinaiheuttajat nähdään osana suurempaa prosessia. Kun olosuhteet ovat sopivat, ne lisääntyvät kehossa, joissain tapauksissa tuhoten isäntäeliönsä, mutta taudinaiheuttajat voivat myös korjata olosuhteita, joissa pääsivät alun alkaen kasvamaan, esimerkiksi poistamalla elimistöstä sinne kertyneen toksisen jätteen lisäämällä limaneritystä tai polttamalla (kuvaannollisesti) jätteen aiheuttamallaan kuumeella. Tällaisesta näkemyksestä käytetään toisinaan nimeä ympäristöteoria: sen mukaan pieneliöt ovat ennemminkin sairauden oire kuin sen syy. Eräässä meemissä asia selitetään seuraavasti: “Lemmikkikalasi on sairas. Pöpöteoria: eristä kala muista. Ympäristöteoria: pese akvaario.”
Vallitsevaa terveyskulttuuria vaivaa tietynlainen skitsofreenisuus. Toisaalta meillä on orastava hyvinvointitrendi, jossa suositaan vaihtoehtoisia ja kokonaisvaltaisia hoitomuotoja. Luonnonyrttien, mietiskelyn ja joogan avulla pyritään vahvistamaan immuunipuolustusta. Uusi trendi antaa painoarvoa terveyden emotionaaliselle ja henkiselle ulottuvuudelle, esimerkiksi asenteidemme ja uskomustemme voimalle, joka voi niin tervehdyttää kuin tehdä sairaaksikin. Kaikki tämä näyttää jääneen covid-tsunamin alle, kun yhteiskunta palaa entiseen puhdasoppisuuteensa.
Hyvä esimerkki tästä ovat kalifornialaiset akupunktiohoitajat, jotka on määrätty lopettamaan toimintansa, koska sen ei katsota olevan “yhteiskunnallisesti välttämätöntä”. Perinteisen virologian näkökulmasta tämä on täysin ymmärrettävää. Eräs akupunktiohoitaja kuitenkin huomautti Facebookissa: “Entäpä selkävaivainen potilaani, joka yrittää päästä eroon opioideista? Hänen on alettava käyttää niitä uudestaan.” Lääkintäviranomaisten näkökulmasta vaihtoehtoiset hoitomuodot, sosiaalinen kanssakäyminen, joogatunnit, lisäravinteet ja monet muut vastaavat ovat joutavanpäiväisiä, kun kyseessä ovat oikeiden virusten aiheuttamat oikeat taudit. Kriisiaikana ne sysätään eteeriselle “hyvinvoinnin” alueelle. Covid-19:n sytyttämä puhdasoppisuuden paluu on niin voimallista, että mikä tahansa vähänkin epätavanomainen, esimerkiksi suonensisäinen C-vitamiinihoito, ei tullut yhdysvaltalaisessa terveydenhuollossa kysymykseenkään vielä kaksi päivää sitten (edelleen on löydettävissä viljalti artikkeleita, joissa “myytti” C-vitamiinin tehosta covid-19:ää vastaan “kumotaan”). En myöskään ole kuullut Yhdysvaltain tautikeskuksen CDC:n julistavan seljanmarjauutteen, lääkesienten, sokerin käytön vähentämisen, NAC:n (N-asetyyli-L-kysteiini), kurjenhernekasvien tai D-vitamiinin terveyshyötyjä. Nämä eivät ole pelkkää pehmoista hyvinvointispekulointia; laaja-alainen tutkimus sekä fysiologiset selitysmallit antavat niille tukensa. Esimerkiksi NAC:n (yleistä tietoa, placebo-kontrolloitu kaksoissokkotutkimus) on osoitettu vähentävän merkittävästi niin oireiden esiintyvyyttä kuin niiden vakavuuttakin flunssan kaltaisissa taudeissa.
Kuten edellä esittelemäni autoimmuunisairauksia, liikalihavuutta jne. koskevat tilastot osoittavat, Amerikkaa ja koko modernia maailmaa ylipäätään koettelee terveyskriisi. Onko vastaus siihen toimia niin kuin olemme ennenkin toimineet, nyt vain perinpohjaisemmin? Tähänastinen vastaus koronavirukseen on ollut vahvistaa oikeaoppisuutta entisestään ja sysätä syrjään epätavanomaiset menettelytavat sekä eriävät näkemykset. Toisenlainen tapa vastata olisi avartaa näkökulmaamme ja tarkastella järjestelmää kokonaisuutena, esimerkiksi kysymyksiä siitä, kuka järjestelmän maksaa, kuinka oikeus hoitoon pääsyyn myönnetään ja miten tutkimus rahoitetaan, mutta myös laajentaa järjestelmää käsittämään sellaiset marginaaliset alat kuin yrttilääketiede, henkiparannus ja funktionaalinen lääketiede. Ehkäpä voimme käyttää tämän tilaisuuden hyväksemme ja arvioida uudelleen vallitsevia teorioita, jotka koskevat sairautta, terveyttä ja kehojamme. Kyllä, suojelkaamme kipeää kalaa nyt niin kuin vain parhaiten taidamme, mutta kenties ensi kerralla meidän ei ole tarpeen eristää ja lääkitä niin monia kaloja, jos voimme pestä akvaarion.
En sano, että sinun olisi nyt heti paikalla rynnättävä ostamaan NAC:ta tai mitään muitakaan lisäravinteita, tai että meidän yhteiskuntana olisi yhtäkkiä muutettava vastaustamme virukseen, luovuttava turvaväleistä ja alettava sen sijaan nauttia lisäravinteita. Voimme kuitenkin käyttää normaalitilaan tulleen katkoksen, tämän tienristeykseen pysähtymisen, tietoiseen valintaan koskien sitä, millaista polkua jatkossa seuraamme: millainen terveydenhoitojärjestelmä, mikä terveysparadigma, millainen yhteiskunta. Tämä uudelleenarviointi on jo käynnissä – esimerkiksi Yhdysvalloissa suunnitelmat kaikkia koskevasta ilmaisesta terveydenhuollosta ovat taas saamassa tuulta alleen. Mutta tuo polku tulee myös haarautumaan. Millainen terveydenhuolto tulee yleistymään? Sellainenko, joka on ainoastaan kaikkien saatavilla, vaiko kaikille pakollinen – jokainen kansalainen potilaana, jonka ihoon kenties tatuoidaan näkymättömällä musteella viivakooditatuointi, joka varmistaa potilaan saaneen kaikki vaadittavat rokotukset ja läpikäyneen pakolliset tarkastukset. Tällöin hän voi mennä kouluun, nousta lentokoneeseen tai asioida ravintolassa. Tämä on yksi niistä tulevaisuuden poluista, joille voimme astua.
Toinenkin vaihtoehto on nyt avoinna. Sen sijaan, että lisäämme kontrollia, voisimme viimeinkin omaksua ne kokonaisvaltaiset mallit ja käytännöt, jotka ovat pysytelleet reuna-alueilla vartoen ytimen hajaantumista, jotta nöyrryttyämme voisimme tuoda ne keskiöön ja rakentaa niiden ympärille uudenlaisen järjestelmän.
Kruunaus
Yhteiskuntamme jo pitkään tavoittelemalle täydellisen kontrollin paratiisille on olemassa vaihtoehto, joka perääntyy sitä mukaa kuin edistymme, kuin taivaanrannassa siintävä kangastus. Kyllä, voimme entiseen tapaan jatkaa matkaamme kohti laajempaa eristämistä, eristäytymistä, hallintaa ja erottelua. Voimme normalisoida lisääntyneen karsinoimisen ja valvonnan, uskoa, että ne ovat välttämättömiä turvallisuutemme takaamiseksi, ja hyväksyä sellaisen maailman, jossa pelkäämme olla lähellä toisiamme. Tai sitten voimme hyödyntää tämän tauon, tämän normaalitilaan tulleen katkoksen, kääntyäksemme jälleennäkemisen, kokonaisvaltaisuuden, menetettyjen yhteyksien palauttamisen, yhteisöllisyyden elvyttämisen ja elämänkudokseen jälleenliittymisen polulle.
Vahvistammeko muista erillisen itseyden suojelua vai hyväksymmekö kutsun maailmaan, jossa me kaikki vedämme yhtä köyttä? Emme törmää tähän kysymykseen ainoastaan lääketieteen alalla: kohtaamme sen myös politiikassa, taloudessa ja henkilökohtaisissa elämissämme. Ajatellaan esimerkiksi hamstrausta, jossa ruumiillistuu seuraava ajatus: “Tästä ei tule riittämään kaikille, joten varmistan, että tästä riittää minulle.” Toisellakin tavalla voisi reagoida: “Joillakin ei ole tarpeeksi, joten jaan sen, mitä minulla on, heidän kanssaan.” Aiommeko olla survivalisteja vai auttajia? Mitä varten me elämme?
Laajemmalla tasolla tarkasteltuna nyt esitetään kysymyksiä, jotka ovat tähän saakka lymynneet aktivistien hallitsemilla reuna-alueilla. Mitä meidän tulisi tehdä asunnottomuudelle? Entä ihmisille vankiloissa, tai kolmannen maailman slummeissa? Miten meidän tulisi toimia työttömien suhteen? Entä kaikkien niiden hotellisiivoojien, Uber-kuskien, putkimiesten, talonmiesten, bussikuskien ja kassamyyjien suhteen, jotka eivät voi työskennellä kotoa käsin? Ja nyt sellaisia ideoita kuin opintolainojen helpotuksia ja universaalia perustuloa ollaan viimeinkin alettu kehittää. Kysymys siitä, kuinka suojelemme riskiryhmiä koronavirukselta johtaa meidät pohtimaan, kuinka pidämme huolta heikoimmista ylipäätään.
Tämä on se sykähdys, joka herää meissä, riippumatta pinnallisuuksista käsityksissämme, jotka koskevat koronaviruksen vaarallisuutta, alkuperää tai parhaita torjuntakeinoja. Se sanoo, että meidän on tosissamme alettava pitää huolta toisistamme. Muistetaan, kuinka kallisarvoisia me kaikki olemme ja kuinka arvokasta elämä on. Tehdään inventaario yhteiskunnastamme, puretaan se osasiinsa ja katsotaan, voisimmeko rakentaa kauniimman.
Koronaviruksen herätellessä myötätuntoamme yhä useammat meistä tajuavat, ettemme halua palata normaalitilaan, josta empatia niin kipeästi uupuu. Meillä on nyt mahdollisuus muovata uusi, myötätuntoisempi normaali.
Ilmassa on paljon lupaavia merkkejä siitä, että näin on käymässä. Yhdysvaltain hallinto, joka on pitkään näyttänyt olevan tunteettomien suuryritysten etujen kahlitsema, on lahjoittanut suoraan maan perheille satoja miljardeja dollareita. Donald Trump, jota ei ole totuttu pitämään myötätunnon perikuvana, on tarjonnut lisää maksuaikaa ulosoton tai häädön uhan alla oleville. Tietysti kumpaakin näistä toimenpiteistä voidaan tarkastella kyynikon näkökulmasta; siltikin ne ilmentävät heikoimmista huolehtimisen periaatetta.
Kaikkialta maailmasta korviimme kantautuu kertomuksia solidaarisuudesta ja eheytymisestä. Eräs ystäväni kertoi lähettäneensä kymmenelle entuudestaan tuntemattomalle kipeästi puutteenalaiselle ihmiselle sata dollaria kullekin. Poikani, joka vielä muutama päivä sitten työskenteli Dunkin’ Donuts -kahvilassa mainitsi saamiensa tippien määrän olleen viisinkertaisen tavalliseen verrattuna – ja asiakkaat ovat työväenluokkaisia ihmisiä, monet heistä latinotaustaisia rekkakuskeja, jotka itsekin ovat taloudellisesti epävarmassa asemassa. Lääkärit, sairaanhoitajat ja muidenkin alojen “avaintyöntekijät” vaarantavat henkensä palvellessaan kansalaisia. Seuraavassa muutamia ServiceSpace -sivustolta poimittuja esimerkkejä rakkauden ja ystävällisyyden purkauksista:
Ehkäpä olemme parhaillamme siirtymässä tuohon uuteen tarinaan. Kuvittele Italian ilmavoimat soittamassa Pavarottia, Espanjan puolustusvoimat tekemässä palvelutyötä ja poliisit soittamassa kitaraa — *inspiraatioksi*. Suuryritykset yllättäen myöntämässä palkankorotuksia. Kanadalaiset aloittelemassa “avuliaisuusintoilua”. Australiassa hellyttävä kuusivuotias lahjoittamassa pois hammaskeijurahansa, Japanissa kahdeksasluokkalainen ompelemassa 612 kasvomaskia, ja opiskelijat eri puolilla maailmaa käymässä kaupassa vanhusten puolesta. Kuuba lähettämässä “valkotakkien” (lääkärien) armeijan auttamaan Italiaa. Vuokraisäntä antamassa vuokralaistensa jäädä asuntoonsa asumaan vuokraa maksamatta, irlantilaisen papin runo nousemassa viraaliksi, vammaisaktivistit valmistamassa käsihuuhdetta. Kuvittele. Joskus kriisi heijastaa syvintä impulssiamme — voimme aina osoittaa myötätuntoa.
Kuten Rebecca Solnit loistavassa kirjassaan A Paradise Built in Hell kuvaa, katastrofit tapaavat vapauttaa solidaarisuutta. Kauniimpi maailma väikkyy aivan pinnan alla, ja pompahtaa ylöspäin aina silloin, kun sitä upoksissa pitävät järjestelmät hellittävät otettaan.
Jo pitkän aikaa olemme kollektiivisesti seisseet tumput suorina aina vain sairaalloisempaa yhteiskuntaa katsellen. Oli kyseessä sitten heikkenevä terveystilanne, rappeutuva infrastruktuuri, masentuneisuus, itsemurhat, riippuvuudet, ekologinen kriisi tai vaurauden jakautuminen, sivilisaatiomme sairauden oireet ovat kehittyneessä maailmassa selvästi nähtävissä, mutta olemme olleet juuttuneina niitä aiheuttaviin järjestelmiin ja rakenteisiin. Nyt koronavirus on lahjoittanut meille mahdollisuuden nollata tilanne.
Edessämme haarautuvat miljoonat polut. Universaali perustulo voisi tarkoittaa taloudellisen turvattomuuden loppua ja luovuuden puhkeamista kukkaan, kun miljoonat vapautuvat töistä, jotka koronavirus on osoittanut luultua epäolennaisemmiksi. Toisaalta se voisi tarkoittaa – pienten yritysten alasajon myötä – riippuvuutta valtiosta, joka myöntää palkkion tiukoin ehdoin. Kriisi voi johtaa totalitarismiin tai solidaarisuuteen; lääketieteen sotatilalakiin tai kokonaisvaltaisuuden renessanssiin; voimakkaampaan pöpökammoon tai suurempaan valmiuteen tehdä tuttavuutta mikrobien kanssa; pysyvään sosiaalisen etääntymisen normiin tai uudelleen heränneeseen haluun kokoontua yhteen.
Mikä voisi ohjata meitä, niin yksilöinä kuin yhteiskuntanakin, vaeltaessamme haarautuvien polkujen puutarhassa? Joka risteyksessä voimme pyrkiä tiedostamaan, seuraammeko pelon vai rakkauden tunnetta, itsesäilytysvaistoa vai jalomielisyyttä. Aiommeko elää pelossa ja rakentaa siihen perustuvan yhteiskunnan? Aiommeko elää vain säilyttääksemme omat, erilliset minämme? Aiommeko käyttää kriisiä aseena poliittisia vihollisiamme vastaan? Nämä eivät ole mustavalkoisia kysymyksiä, joihin voisi vastata pelkästään rakkauden tai pelkästään pelon kautta. Edessämme on seuraava askel kohti rakkautta. Sen ottaminen tuntuu uskaliaalta, muttei holtittomalta. Se vaalii elämää, kuitenkin samalla hyväksyen kuoleman olemassaolon. Ja se luottaa, että jokaisella askeleella voidaan jo nähdä seuraava.
Pyydän: älä luule, että rakkauden valitseminen pelon sijaan olisi pelkkä tahdon asia, tai että pelkokin olisi viruksen tavoin voitettavissa. Virus, jonka nyt kohtaamme, on pelko – olipa se sitten koronaviruksen pelkoa tai sen pelkäämistä, että virukseen vastataan totalitaristisin toimenpitein – ja myös tällä viruksella on oma elinympäristönsä. Riippuvuuksien, masennuksen ja monien fyysisten vaivojen tavoin pelkokin kukoistaa erossaolon ja traumojen maastossa: perittyjen traumojen, lapsuustraumojen, väkivallan, sodan, kaltoinkohtelun, välinpitämättömyyden, häpeän, rangaistusten, köyhyyden ja sen vaimennetun, normalisoidun trauman, joka koskettaa lähestulkoon jokaista, joka elää rahatalouden piirissä, läpikäy nykyaikaisen koulutusjärjestelmän tai elää ilman yhteisöä tai yhteyttä ympäristöönsä. Tämä maasto on muutettavissa – hoitamalla traumoja yksityisellä tasolla, siirtymällä kokonaisvaltaisesti kohti myötätuntoisempaa yhteiskuntaa ja muuttamalla peruskertomusta erottelusta: erillisestä minuudesta toiseuden maailmassa, toisistaan erossa olevista minusta ja sinusta, luonnosta irrallisesta ihmiskunnasta. Yksin jääminen on perustavanlaatuinen pelko, ja moderni yhteiskunta on tehnyt meistä aina vain yksinäisempiä. Mutta nyt on koittanut Jälleennäkemisen aika. Jokainen myötätunnon, ystävyyden, rohkeuden ja jalomielisyyden teko parantaa meitä erillisyyden kertomuksesta, sillä se vakuuttaa niin toimijalle kuin teon todistajallekin, että me jaamme tämän kokemuksen.
Päätän kirjoitukseni tuomalla esiin vielä yhden ihmisten ja virusten välisessä suhteessa havaittavan ulottuvuuden. Virukset ovat evoluution kannalta olennaisia, eivätkä ainoastaan ihmisten evoluution vaan kaikkien aitotumaisten eliöiden. Virukset pystyvät kuljettamaan DNA:ta organismista toiseen, ja siirtävät sitä toisinaan eliön ituradalle (jossa siitä tulee perinnöllistä). Tämä horisontaaliseksi geeninsiirroksi kutsuttu ilmiö on evoluution perusmekanismi, joka antaa elämälle tilaisuuden kehittyä paljon nopeammin kuin satunnaisten mutaatioiden kautta on mahdollista. Kuten Lynn Margulis on kerran todennut, olemme itse omia viruksiamme.
Sallikaatte nyt minun uskaltautua spekulatiivisuuden alueelle. Ehkäpä yhteiskuntiamme kohdanneet kauheat taudit ovat nopeuttaneet biologista ja kulttuurista evoluutiotamme tarjoamalla tärkeää geneettistä informaatiota sekä suomalla niin yksilölle kuin yhteisöllekin eräänlaisen vihkiytymisen. Voisiko tämänhetkisessä pandemiassa olla kysymys juuri tästä? Uudenlaiset RNA-koodit leviävät ihmisestä toiseen täyttäen meidät uudella geneettisellä informaatiolla; samanaikaisesti vastaanotamme toisia, salaisia “koodeja”, jotka tulevat biologisten koodien mukana, pannen kertomuksemme ja järjestelmämme sekaisin samaan tapaan kuin sairaus sekoittaa kehon fysiologian. Ilmiö noudattelee vihkiytymisen kaavaa: normaalitilasta irtaantuminen, jota seuraa dilemma, romahdus tai kova koetus, jota puolestaan seuraa (jos ilmiö saavuttaa päätepisteensä) jälleenyhdentyminen ja juhlinta.
Nyt herää kysymys: vihkiytyminen mihin? Mikä on tämän vihkiytymisen ominaisluonne ja tarkoitus? Vihjeen tarjoaa pandemian kansanomainen nimi, koronavirus. Korona tarkoittaa kruunua. “Uusi koronavirus-pandemia” on siis “uusi kruunaus kaikille”.
Voimme jo tuntea voiman, jonka tulemme ehkä saamaan. Tosi hallitsija ei juokse peloissaan karkuun elämää eikä kuolemaa. Tosi hallitsija ei dominoi eikä valloita (niin tekee hänen varjo- arkkityyppinsä, Tyranni). Tosi hallitsija palvelee ihmisiä ja elämää, ja kunnioittaa jokaisen ihmisen itsemääräämisoikeutta. Kruunaus merkitsee tiedostamattoman nousua tietoiseen, kaaoksen kiteytymistä järjestykseksi, pakon ylittävää valinnanvapautta. Me alamme hallita sitä, mikä on hallinnut meitä. Salaliittoteoreetikoiden pelkäämä Uusi Maailmanjärjestys on vain varjona sille loistavalle mahdollisuudelle, joka on avoinna riippumattomille olennoille. Me, jotka emme enää ole pelon vasalleja, voimme tuoda valtakuntaan järjestyksen ja rakentaa huolella suunnitellun yhteiskunnan sille rakkaudelle, joka jo loistaa erottelun maailman halkeamista.